Kun kerran kaikenmaailman karvaperseet pitävät politiikkablogeja, hevosurheilublogeja, agiliitoblogeja, it-ongelmablogeja, kakkublogeja, ollaan-kilttejä-kaikille -blogeja ja vittuillaan-kaikille -blogeja, niin päätinpä aamukankkusessa tässä taannoin, että nyt on Tarmonkin korkea aika alkaa tarinoimaan ihan mitä sattuu.

Poimin joskus aamuyön tunteina huhtikuulla muutamat valitusvirret jonkun ääliöämmän koiraurheilusivuilta. Kännitilan syvetessä kahlasin linkkilistan läpi ja samanhenkisiä idiootteja näytti kasaantuneen saman sivupohjan ja samanlaisten onnettomien lätinöiden pariin. Korkkasin toisenkin kossun ja otin väliin pari välikaljaa, että repeilemättä kykenisin lukemaan näiden neitokaisten aihkinaa...kun oli elämä kohdellut niiin väärin, siiis niiiin väärin jossain jonkun yhdistyksen puheenjohtajaskabassa. Siellä käytiin sitten oikein tytteleissä lohduttamassa tätä himourheilevaa koiranrääkkääjää. Jee, sellaisen käsityksen siitä blogista sai, ettei sen siunaaman rauhaa vaan koiria hilataan pitkin kankaita muka kivoissa harrastuksissa. Senköhän vuoksi useat tuntemani koirat ovat täysipäisiä, että niitä ei raahailla minnekään "urheilemaan". Porukasta sai todella omituisen käsityksen ja ainakaan henkilökohtaisesti en alkaisi harrastamaan kyseistä koiraurheilua lukemani perusteella. Tuli ihan sellainen olo, että kisataan todellakin verissä päin ja keinoja kaihtamatta! Sairasta. Todella sairasta.

Noh, onneksi ei jäänyt kaivelemaan kuin perkeleenmoinen kankkunen aamulla. Sunnuntaiaamusta henkäilinkin maailman pahuutta oikein huolella, vessanpönttöön. Paskat minä lasten touhuista. Totesin, että jätetäänpä omaan arvoonsa.

Hui hai!